’Mieluummin kerjäisin kuin menisin kapakkaan töihin’

Lukion jälkeen ei ollut tapana pitää mitään välivuosia, ei ainakaan Hämeessä. Rahan pyytäminen vanhemmilta oli sen verran noloa että piti etsiä muita töitä. Paperitehtaan keskeytymätön kolmivuorotyö ei oikein sopinut elämäntyyliin, eikä ylimääräisen kirjastoapulaisen palkasta paljon iloa irronnut. Kopareen Hermanni perusti vaimonsa kanssa vuosikymmenen alussa ravintolan Kesoilin huoltoasemaa vastapäätä. Hermanni oli rakennusmestari ja vaimo jonkinlainen pitokokki, iäkkään puoleisia ainakin parikymppisen mielestä. Hermanni palkkasi monitoimiosaajia vaikka sellaista termiä ei oltu vielä keksittykään. Hermanni myös tykkäsi tytöistä ja palkkasi mielellään nuoria naisia. Eila-vaimo ei aina ollut ihan yhtä innostunut. Niinpä henkilökunta koostui kahdesta parikymppisestä, kahdesta viisikymppisestä ja yhdestä siitä väliltä olevasta naisesta. Äitini aloittamisestani kuultuaan totesi että mieluummin voisin kerjätä kuin olla kapakassa töissä.

Kalliokaarteessa oli B-oikeudet, eli nelosolutta ja ruokapuolelle pari viiniä joista muistan vain Tokaij Azu:n. Henkilökuntaa oli keittiössä, kassalla (tarjoilua ei ollut pöytiin kuin ruokapuolella) ja viikonloppuisin ovella. Eila hoiti hankinnat ja varaukset ja Hermanni kuljetukset. Keittiöön minulla ei ollut taipumuksia ja yksityistilaisuudet menivät yleensä vanhemmille rouville joten minulle siunaantui sekä ovivuorot että tiskiltä myyntiä.
Muistaakseni jouduin käymään Alkossa jossain tentintapaisessa jossa kysyttiin asioita anniskeluohjekokoelmasta. Järjestysmieskortin sain nimismieheltä ihan vaan hakemalla. Mitään muuta perehdytystä ei sitten tarvittukaan, hinnat osasi katsoa listasta ja kassakoneessa ei nappuloita ollut kiusaksi asti. Kuittinauhan vaihtamisen hoiti Hermanni ja kassan laski Eila.

Oluen ja lonkeron myynti oli helppoa, vakituiset asiakkaat joivat vakituiset määränsä eikä kovin usein joutunut lopettamaan myyntiä, eivätkä asiakkaat juurikaan ryhtyneet rähisemään. Monelle Kalliokaarre oli se viimeinen laituri ennen Pukinlammen rannan veljespiiriä, koska siihen aikaan Vilpunkrouvissa oli tanssia ja sitä yritettiin pitää vähän siivompana. Kalliokaarteen ovella kylän tunnetut rähinäjuopot kävivät kokeilemassa kaikkea perinteistä: omia pulloja, puukkoa oven raosta ja melkoisen tökeröitä iskuyrityksiä. Narikassa ei ollut kovinkaan paljon hoitamista, mutta ’mitähän jos Rane nyt menisit vaan kotiin’ –jankkaamista oli sitäkin enemmän. Niillä kulmilla ei naisia ollut ovella, eikä narikassakaan, pääsääntöisesti vahtimestarin tointa hoitivat entiset taksikuskit ja painijat. Ja jokaisessa kuppilassa oli ainakin yksi suvereeni ’äiti’ joka puhui pahimmatkin rähjät ulos ja hiljaisiksi. Toisaalta pienellä paikkakunnalla asiakkaan mahdollisuudet vaihtaa paikkaa olivat sen verran rajalliset että ’äidin’ kanssa ei kannattanut riidellä tai sosiaalinen elämä kuihtui pitkäksi aikaa.
-Pirjo Salo

Kuvia