Kahden kapakan kautta insinööriksi

Muutin Tampereelle opiskelemaan teknilliseen opistoon, kun olin suorittanut harjoitteluni G.A.Serlachiuksen valimossa ja konepajassa. Huomasin aika pian että en ole kovinkaan visu ja säästäväinen joten tarvitsin opsikelun ohelle sivutuloja. Siivosin A-klinikkasäätiön toimistoja, myin pullaa Leivonpesän kahvilassa ja olin kesätöissä Nokian kumitehtaalla. Kolmantena opiskeluvuonna 1975 työllisyystilanne oli jo sen verran huonontunut, ettei harjoittelupaikkaa löytynyt enää kaikille. Ja arvatenkin naisharjoittelija ei ollut ihan listan kärjessä. Piti ottaa vanhat kujeet käyttöön ja pyrkiä kesätöihin ravintolaan. Tekun kevätlukukausi päättyi vapulta ja ravintola Koskipuiston terassi avautui suurin piirtein samaan aikaan. Terassilla ja Koskipuiston pystyssä oli supistetut A-oikeudet: Koffi, Lahtelainen, Amiraali, Silver Gin, Vodka, kolmen tähden Jaloviina ja Leijona viski, uutta siis oli oikeastaan viinan mittaaminen ja viinojen numerot joista mieleen ovat jääneet vain 015 ja 120.

Erityisempää perehdytystä ei saatu Tuotannoltakaan. Me kesätyöntekijäthän oltiin korkeintaan puolikkaan piirun ylempänä tiskaria, joten kassan käyttö ja laskeminen, oluiden laskeminen ja kahvipannun paikka näytettiin, muuten työ tekijäänsä neuvoi. Sopimus oli vähän niin kuin nämä nykyiset nolla-sopimukset, eli töihin tultiin mutta emäntä tai ravintola päällikkö saattoi käskeä kotiin jos ilma ei näyttänyt suosivan. Terassi työntekijän parhaat ominaisuudet olivat kestävä rakko, täsmäävä kassa, kunnon myynti ja mahdollisimman vähän häiriöitä vahtimestarille. Suurinosa kesätyöntekijöistä oli opiskelijoita, alan koulutusta ei tainnut olla kellään, eikä keski-ikä juuri päätä huimannut taisin 22-vuotiaana olla varsinainen ikäpresidentti.

Koskipuiston terassilla oli yleensä kaksi henkeä vuorossa: kassa ja apukassa. Keskenään saivat sopia miten työt jaettiin, palkka oli sama. Muutamassa viikossa leimauduin kassaksi, varmaankin siksi että kassa täsmäsi ja oluiden määrä tuli laskettua asiallisesti. Pullo-tavaraa eli viinoja ei päivittäin laskettu, ainoastaan hanat. Lisäksi osasin sanoa vakuuttavasti ’Ei sulle enää’. Apukassoja oli kahdenlaisia: hyviä ja huonoja. Apukassan tehtäviin kuului kiireaikaan mitata viinat, laskea tuopit ja huolehtia että puhtaita astioita ja myytävää viinaa oli tarpeeksi. Hän myös kiidätti ruokatilaukset jos joku sellaiseen sortui. Pöytien siivoamisessa auttoi joskus satunnaisesti emäntä tai jos kassalla oli aikaa, mutta yleensä siisteys kaatui apukassan niskaan. Hyvän apukassan kanssa oli kiva tehdä töitä, koko homma sujui kuin hyvin harjoiteltu baletti, ei turhia liikkeitä eikä turhia sotkuja. Huonon apukassan kanssa sai tehdä itse kaiken paitsi kahvin juonnin ja tupakoinnin. Yhden apukassan kanssa pidettiin yhteyttä parikymmentä vuotta vaikka oltiin ravintoala-alalta lähdetty kumpikin tahoillemme.

Jonain kesänä sattui pidempi hellejakso ja Koffin mies kuorma-autoineen päivysti rakennuksen kupeella sekä laitevikojen että tynnyreiden vaihdon takia. Tynnyrit olivat vielä käsin nosteltavia, muistaakseni 35 litraisia. Ja olutta myytiin hellepäivinä niin että terassin kaarteessa oli kokoajan jono, eikä taukoa pystynyt pitämään. Jotain 250-300 tuopin tuntivauhti vaatikin monta hanaa, nopeat kädet ja huoltomihen paikalle. Iso tuoppi maksoi 5.12 ja pieni 3.14, varsinkin kympistä takaisin antaessa piti kassalaatikon jokaisesta kolikkolokerosta kaapaista palautusrahaa ja tarkimmat kaljaveikot laskivat litrahinnan mukaan kannattavammaksi juoda pieniä tuoppeja. Terassikaudella ei yleensä sattunut mitään ihmeempiä: mitä nyt joku kansantaiteilija joi ja tarjosi omista pulloistaan tai muuten vaan äkääntynyt asiakas erotti koko henkilökunnan. Yhden kesän kreikkalaiset viikot (kolme kuukautta) vieroittivat kyllä perusteellisesti buzukista ja zorpaksesta. Kehitimme kyllä apukassan kassa maailman kammottavimman drinkin niistä aineista joita oli saatavilla: grogilasiin: 2cl Ouzoa, 2 cl Carilloa, jäitä ja suihkaus Hartwallin greippiä. Sitäkin kyllä myytiin, myytinhän silloin muualla mm mobiloilksi ristittyä minttulikööri+kahvilikööri sotkuakin.

Terassin jälkeen jatkoin tekemällä satunnaisia vuoroja Koskipuiston pystyssä, vakituisen henkilökunnan lomia, sairastumisia ja ekstra-vuoroja. Minulla oli hyviä ominaisuuksia: en ollut töpeksinyt ja minulla oli puhelin. Se taisi olla ensimmäisiä pystypaikkoja Tampereella, seisomapaikkoja oli muistaakseni 65. Portsarit hoitivat illalla nuppiluvun ja asiakkaiden valinnan, päivällä piti sekin hoitaa itse. Muistaakseni vahtimestarit hävisivät 1976 pystyn ovelta. Kassalla oli yksi ihminen, mutta selän takana olevasta viinikassasta ja keittiöstä sai jotain apua. Pystyn kassoina oli naisia: yksinhuoltaja jolla oli hankaluuksia iltavuorojen kanssa, mustasukkaisen autokuskin tyttöystävä jolla oli välillä silmämustana, vuosikausia Teneriffalla oppaana ollut mutta kotiin palannut leski-ihminen, kaunis nuori nainen jolle maailma kävi raskaaksi ja päätyi suljetulle osastolle. Ei me kovinpaljon oltu tekemisissä toistenmme kanssa, aika erilaisissa elämäntilanteissa kun oltiin. Viinikassa, kokki ja salitarjoilijat olivat vähän omaa maailmaansa, uskoisin että joillakin oli oikein koulutuskin ja ainakin pidempi kokemus ravintola-alan töistä. Astiakerääjät tai tiskarit vaihtuivat kohtuullisen usein ja sekin ammattikunta katosi siinä 1975-1976. Sen jälkeen pistettiin itse astia koreihin ja koneeseen.

Asiakaskunta oli varsin miehistä. Aamulla kun oven rapsautti auki jostain ilmaantui muutama hiljainen mies tiskille ennen kuin ehti kassakoneen taakse takaisin. Olutta meni kahdenkäden otteella ja joskus näytti tulevan vähän kiirekin. Sitkein tapaus taisi olla mies joka joi pienen oluen, kiirehti vessaan, joi toisen pienen ja kiirehti vessaan, kolmas pysyi jo siellä minne se oli tarkoitettukin, mutta ei kumma kyllä saanut seuraa. Iltapäivällä tulivat ’Tampellan miehet’, yleensä kaksi isoa olutta ja kotiin. Ne olivat hiljaisia miehiä, eivät tehneet isompaa numeroa sen paremmin oluesta kuin itsestäänkään. Vähän myöhemmin viiden jälkeen poikkesivat bussin vaihtajat: yksi nopea bussien välissä. Näistä jäi mieleen USA:n presidentin (Gerald Ford) näköinen mies popliinitakissaan. Hän otti viskiä ja olutta: mittasin kaksi viskiä sillä välin kun olut valui tuoppiin ja kun viskit olivat turvassa ojensin oluen ja vaihtorahat. Sittenpä näkyikin jo loittoneva selkä. Myöhemmin tulivat elokuviin menijät ja niistä palaavat sekä tietysti ne vakituiset joilla aina oli aikaa nojailla vielä yhden tuopillisen ajan. Rähisijöitäkin tietysti oli, mutta ne talttuivat vahtimestarittomina aikoina yleensä a) tiukalla ’sulle ei myydä’-asenteella, b) astetta karkeammalla ’sulle eikä sun seurueelles myydä’-käskyllä tai c) harvoin käytetyllä mutta tehokkaalla ’kellekään ei myydä jollei hän lähde ulos nyt’-uhkauksella. Kerran asiakas uhosi että häntä ei kiinnosta, linnaa on päällä ennestäänkin ja olutta pitää saada, tehostevärinä oli puukko housun kauluksessa ja paha asenne. Uho muuttui teoksi ja kaveri iski Mora-puukon tiskiin pystyyn, mutta kun siinä mallissa ei ole sormisuojaa niin kämmenen ja terän kohtaaminen oli väistämätön. Uho loppui, ensi apu ei kelvannut ja poika lähti käsi nyrkissä kohden asemaa.

Olut tynnyrin vaihto oli välillä konstikasta: säiliöt olivat alakerrassa kapeiden rappujen vieressä olevassa kylmätilassa jonka korkeus oli jotain 180 cm. Siellä sitten riuhdottiin niitä pönttöjä kolmen pinoihin ja kytkettiin ne sarjaan. Lyhyet ja hennot naiset olivat pulassa, mutta minulla oli sen verran ulottuvuutta että vaihdoin usein tynnyreitä. Pidin samalla pientä taukoa jollaista en saanut muuten kovin hevillä kun en tupakoinut enkä juonut kahvia, jotka olivat hyväksytty syy istahtaa koska tahansa vähän lepäämään. Kerran onnistuin kylpemään oluessa aika perusteellisesti kun tynnyrin kaula oli jotenkin viallinen ja kun painoin suukappaleen kahvan alas olut suihkusi kattoon ja siitä päälleni. Jotain kuivaa vaatetta oli pukukaapissa mutta en muista että edes suihkua olisi ollut. Tai jos sellainen löytyi, siellä varmaan säilytettiin vessapapereita tai siivousvälineitä.

En ole koskaan ollut mitenkään hääppöinen asiakaspalvelija vaikka kirjastossa ja kahvilassa kohtuullisesti pärjäsinkin, enkä jää juurikaan sanattomaksi. Tästä koitui hieman erikoinen ilmiö niin terassille kuin pystyynkin: oli asiakkaita jotka kurkistivat kuka on vuorossa ja menivät ohi. Tosin oli myös asiakkaita jotka kurkistuksen jälkeen tulivat sanalle pitkäksikin aikaa. Tuntui siltä että he tarvitsivat joko verbaaliakrobaattista kuntosaliharjoittelua tai päivittäiset nolaukset ja herjat. Vapaa-ajalla karttelin kaikkia asiakkaita ja 70-luvulla oli vielä käytäntönä että siihen ravintolaan jossa olit töissä, et vapaa-ajallasi saanut mennä.

Yksi poikkeus oli tästäkin: myöhään saapuva puhumaton mies, joka otti kolme pientä koffia, seisoi kassan vieressä, missä ei saanut polttaa ja maksoi postipankin shekillä. Kerran ynnäsin oluita funktiolaskimella joka oli pitänyt ostaa opiskeluja varten ja se ylitti hiljaisen miehen kestokyvyn. Hän huomautti että myyntimiehet on myyneet tytölle aika kalliin laskimen vähennyslaskua varten. Niinhän siinä kävi että 30-vuotishääpäivä oli helmikuussa.
-Pirjo Salo

Kuvia