Sattumuksia narikassa

Valmistuin koneinsinööriksi huhtikuussa 1977. Kolmenkymmenen opiskelijan ryhmästä kolmella oli paikka. Yksi oli armeijan palkkalistoilla koko opiskelun ajan, yksi meni alokkaaksi ja yhdellä oli isänsä firmassa töitä. Me muut ajauduimme minne kykenimme: myymäläetsiviksi, asfalttimiehiksi, Sokoksen urheiluosastolle ja minä tietysti vielä Koskipuistoon kesäksi. Syksyllä oli työtilanne hieman parantunut ja viitisentoista keväällä valmistunutta oli löytänyt järjellisen paikan. Minä en ollut niiden joukossa mm. sellaisten syiden takia kuin ’emme ole palkanneet naisia’. Minulle ehdotettiin Kustaa III:sen narikkaa ja lipun myyntiä. Kustaassa oli siihen aikaan pitkät jonot ja eteisessäkin kolme henkeä. Portsari joka säännösteli jonoa ja piti käämmentä avoinna, narikka joka kiidätti palttoita ja lipun myyjä joka koetti selittää miksi ihmeessä pitää maksaa 5 markkaa vaikka ei saa yhtään mitään. Kustaassa oli kaksi hahmoa ovella: Rane ja Mäkinen. Rane oli hahmo sinäänsä, muistaakseni lukenut taloustieteitä tai jotain hienompaa, hieman kuuro ja sokea kähinöille ja tappeluille mutta nopea ovella. Tappeluihin Rane oli valmis menemään tyylillä ’nyt kunnolla tai minä suihkutan’. Mäkinen taas oli urheillut nuorempana ja osoitti suuria filosofisia kykyjä. Myöhemmissäkin työpaikoissani ovat auttaneet kaksi slogainia: ’Kaikkihan köyhälle on kallista’ niiden kohdalla jotka valittivat narikkamaksusta ja/tai pääsylipusta ja ’Huorien ja varkaiden kanssa pärjää, mutta hullu on kamala’ jota Mäkinen viljeli kun jollakulla oli ihan pitelemätön halu tapella. Mäkinen hoiti sotkut joko puhumalla tai harvemmin selkeällä niska-perseotteella. Jossain vaiheessa tuottamattomat illat (tiistai ja torstai, maanantaisin ei taidettu olla edes auki) siirrettiin naulakkonaisille. Maikku oli siirtynyt Hilde´nin vaatemyyjästä naulakkoon ja minulla oli entistäkin kokemusta joten me hoidimme portinvatijan virkaa silloin kun ei ollut odotettavissa merkittäviä juomarahoja. Meillä ei ollut noita kemikaaleja eikä voimaakaan joten me Maikun kanssa puhuttiin häiriköt pihalle ja tappelut loppuun.

Narikkatytön ja lipun myyjän ilta alkoi klo 18 ja päättyi kun takit oli jaettu, yleensä siinä vartin yli kaksi. Hiljaisina iltoina oli kuolettavan tylsää. Keskiviikko, perjantai ja lauantai sekä juhlapyhien aatot jakautuivat aika selvästi kolmeen osaan. Vahtimestari kerryttää jonoa ovelle ja päästää sitten noin 20-50 hengen purskahduksina ihmisiä sisälle. Siinä vaiheessa naulakossa juostaan. Kun kolmesataa paikkaa on täynnä, vahtimestari alkaa päästää pienempia määriä ikään kuin joku olisi lähtenyt ja tilaa olisi tullut. Rauhallisempana aikana ehtii pyytää kokilta jotain syötävää ja puuhastella. Puolen yön jälkeen lähtevät ensimmäiset isommat ryhmät jotka ovat päättäneet vaihtaa paikkaa tai muuten vaan poistua yöhön. Ja kahtapuolta valomerkkiä narikassa juostaan kahteen henkeen ja tosissaan. Sekä etsitään narikkalappuja ja autetaan avuttomia.

Pysyvin muistoni narikka-kaudelta on reipas nuorimies joka otti vähän liikaa. Hän meni ennen narikkaan tuloaan miestenhuoneeseen ja arvioi olevansa kotona. Riisui jok’ikisen vaatekappaleen ja lähti miestenhuoneesta aulaan. Joltinenkin huokaus kuuluin noin sadan takkiaan odottavan joukosta ja Rane vinkkasi että naulakko hoitaa. Menin kaverin käsipuoleen ja ohjasin hänet takaisin miestenhuoneeseen, jossa alkoi melkoisen hyödytön taistelu jossa minä yritin saada edes jotakin vaatetta nuoren herran päälle ja hän taas yritti saada edes joitakin vaatetta pois minun päältäni. Joku ystävällinen vakiasiakas sitten kysyi tarvitsenko apua ja saimme sentään housut, paidan ja pikkutakin sankarin päälle. Kengät, sukat, kalsarit ja kravatin pistimme vaan taskuun. Ja takki päälle ja taksiin. Seuraavan iltana kaveri saapasteli jonkun ryhmän kärjessä, tuomaan takkiaan, mutta en pystynyt palvelemaan. Nauratti niin hirveästi. Ystävät tai tuttavat olivat sitten valistaneet tilanteesta ja poika häipyi vähin äänin eikä käynyt pitkään aikaan. Joskus 80-luvulla vielä tunnistin naaman Stockmannin kahviossa.

Yöllä kotiin lähtiessä vaihdettiin lenkkitossut jalkaan ja varauduttiin pakenemaan. Kerran joku kävi kiinni Ojakadulla ja sai nyrkissäni olleesta Kalevala käädystä poskeens, toisen kerran kävelin Tammelantorille kun tiesin että siellä on yöllä usein poliisiauto. Monelle ravintolassa työskentelevälle naiselle kotimatka oli pelottavin osa, aviomiehet ja poikaystävät hakivat pelokkaimpia yö toisensa jälkeen takaovelta. Aika harvalla naisella oli autoa 70-luvulla, eikä niitä pysäköintipaikkoja ollut sen enempää kuin nytkään.
-Pirjo Salo

Kuvia