’Etkö tiedä, kuka minä olen’

Tuotanto alkoi kehittää konsepteja siinä 1970-luvun lopulla. Ihan vielä ei aika ollut kypsä Rossolle tai muulle ’samankaltaiset leikkivät parhaiten’ – ravintolalle, mutta minulle ilmoitettiin että voin joko lopettaa tai mennä Tammeriin hotellin portieeriksi.
Tammerissa oli vielä rippeitä menneestä maailmasta. Kun siirryin sinne palkkalistoilla oli vielä piccolo joka hoiti asioista kaupungilla ja avusti matkailijoita sen minkä ehti. Ravintolan naulakkoa paimensi lengendaksi jo silloin tunnistettu Vihtori Heinonen. Pääportieerina oli kunnianarvoisa Wikström (tai jotain sellaista) joka puhui moninaisia kieliä, joista arvosti suomea vähiten. Hänelle oli hieman vaikeaa hyväksyä ’jotain neitiä’ hotellin respaan. Se näkyikin työvuorolistassa jossa huonoimmat vuorot (sunnuntai-illasta maanantaiaamuun tai iltavuorosta perjantaina klo 00 ja kahdeksan tunnin kuluttua lauantaina aamuun.) Kummassakaan vuorossa ei ainakaan juomarahaa kertynyt). Lisäksi hän järjesti minulle varoituksen ’kykenemättömyydestä oppia työtehtäviä’, varoitus oli suoraan viimeinen. Kyvyttömyys ilmeisesti jatkui, mutta herra W jäi eläkkeelle ennekuin se johti irtisanomiseen. Tammerissa kuitenkin opin kaiken sen mitä asiakaspalvelusta kannattaa tietää. Motto oli suurin piirtein: ’Kaikki tehdään mitä asiakas maksaa, jos se ei ole laitonta tai täysin mahdotonta’. Jos siis asiakas tahtoi suolakurkkuja klo 5 aamulla, ne lisättiin laskuun ja haettiin kylmäkön varastosta. Jos asiakkaan onni vaati 20 pitkävartista ruusua klo 2 yöllä, katsottiin saadaanko kukkakauppias hereille ja taksi+kukat lisättiin laskuun. Tai jos asiakkaan silloinen naisseuralainen tarvitsi kampaajalle ajan klo 8 niin hankittiinhan se. ’Minulla olisi huoneessani pikku lahja neidille työvuoron jälkeen’ unohdettiin saman tien ja sunnuntai-iltaansa lehtimyyntitelineen Jallua ja Kallea selaileville Intouristin miekkosille osoitettiin sanattomasti että tuo ei ole nyt ihan sopivaa.

Koska minulle syntymässä saadusta syystä siunaantui enemmän yövuoroja, osalleni tuli enemmän kummallisia pyyntöjä ja outoja kulkijoita. Yöportterin tehtäviin kuului tehdä koko hotellin tilitys yöllä kun yökerho oli suljettu klo 4. Se tarkoitti asuttujen huoneiden edellispäiväisten maksujen, kertyneiden kuittien laskentaa ja yökerhon tilityksen vastaanottamista. Ihan paras vuorokaudenaika summien täsmäyttämiselle se ei ollut, mutta yleensä parilla yrityksellä meni nappiin.

Yövuoro myös päätti urani ravintola-alalla 1979. Hotellissa yöpyi tunnutettu ay-aktiivi silloisen salarakkaansa kanssa. He nauttivat illallista ja jatkoivat yökerhossa, jossa tyttöystävä kadotti korvakorunsa. Aktiivi oli ilmeisesti keskustellut asiasta hovimestarin kanssa, mutta ei päässyt lopputulokseen ja tuli respaan vaatimaan että yökerho suljetaan ja korvakorun etsinnät aloitetaan tanssilattialta ja baarista. Ilmoitin että niin ei tehdä ja kadonnutta korvakorua voi aamulla tiedustella respasta, pyydän toki siivoojaan olemaan tarkkana jos sellaista näkyy. Tästä seurasi klassinen ’etkö tiedä kuka minä olen’- kysymys ja sen jatkeeksi kriittinen ja yksityiskohtainen arvio ulkonäöstäni, pukeutumisestani, älynlahjoistani, moraalistani ja koko sukukuntani ja sukupuoleni asemasta maailmankaikkeudessa. Ja tietysti huuto ja syljen roiskuminen päättyi loppukaneettiin jonka mukaan hän pitää huolen siitä että päivääkään en työskentele enää missään. Ajattelin että vähemmänkin kuin seitsemän vuoden koulutuksella (3 lukiota + 4 tekua) pääsee huoriteltavaksi, ja jätin aamulla töistä lähtiessäni hotellin johtajan pöydälle eroilmoitukseni. Kävelin siitä Itsenäisyyden kadulle työvoimatoimistoon ja kysyin minne voisi päästä. Kuopiossa alkoi puolen vuoden atk-kurssi työttömille ja työttömyysuhan alaisille insinööreille. Tietotekniikasta tuli elämäntyö, 35 vuotta alalla, eikä ole pahaa sanaa tarvinnut kuunnella.
-Pirjo Salo

Kuvia