Gay-henkisiä ravintolamuistoja

Gay-henkisiä ravintolamuistoja (lähinnä Helsinki, 1980-2010-luvut)

Muutin Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1980. Vähitellen 1980-luvun alkupuoliskolla sain lesbo- ja homoystäviä, vaikka en heitä mitenkään tietoisesti hakenut. Identiteettini oli pitkään hetero ja sittemmin bi, mutta homopaikoissa oli kyllä mukavaa bailata, toisinaan. Uskoisin käyneeni Gay Gambrinissa ensimmäisen kerran uutena vuotena 1984 tai 1985. Sinne mentiin sen takapihan halki Athanasios Kreikkalaisen ohi, ja olihan se jännittävä paikka. Siinä oli joku stigma, varmaan se liittyi aikaan, ja siihen että se oli Helsingin ensimmäinen lähtökohtaisesti homo-ravintola.

Olin nuori ja siellä oli valtavan vanhoja ihmisiä (keski-ikäisiä korkeintaan, luulisin nyt) ja usein jotenkin epätoivoista tai kiihtynyttä. Jengi joi runsaasti, enemmän kuin tuona aikana muissa paikoissa, tai ainakin enemmän mihin itse olin tottunut. Oli ihmisiä, joilla oli liki epätoivoinen parinhaku tai ylitsepursuava pokausvaihde päällä, ja erilaisia rankkojakin mustasukkaisuus-kohtauksia varsinkin naisten kesken esiintyi. Toki siellä uutena nuorena femmenä sai myös paljon huomiota, toivottua tai ei. Kävin Gambrinissa aika ajoin koko 1980-luvun, vähitellen siitä tuli tutumpaa ja kotoisampaa, siellä tanssittiin ja se oli mukavaa. Ja tokihan siellä tapasi ihmisiä, joita muuten ei olisi missään tavannut: eri sosiaaliset luokat sekoittuivat iloisesti, muussa elämässään näki itse lähinnä opiskelijaporukoita. Mutta ei sinne luontevasti koskaan yksin mennyt, vaan aina seurassa.

1980-luvun gayhenkisiä ravintolamuistoja on vähän myös Vanhan kellarista (miesten maailma!), Uudelta ylioppilastalolta (kirjakahvila Ekstaasi ja muita bileitä) ja sitten jossain vaiheessa ihan mistä tahansa ravintolasta. Aloin kai seurustella ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 1987 ja jotenkin sitä silloin ajatteli, että jokainen ravintola voi olla homoravintola. Tosiasiassa käyttäydyttiin hyvin hillitysti ja sovinnaisesti eikä provosoitu yhtään missään. Ai niin ja Botta. Siellä oli jotakin myös naisten bileitä, luulisin. Ainakin suutelin sen narikassa yhtä kaunista nuorta tummaa tyttöä.

1990-luvulla tuli sitten Lost and Found ja Don’t tell Mama. Tuli Kallion Nalle (kävin tosi harvoin, aivan liian butch), Punavuoren Olotila (sopivan keskiluokkainen ruokapaikka mulle, kesti valitettavasti vain hetken), tuli erilaisia bilepaikkoja. Kaisaniemi varsinkin kesäisin ja erilaisissa glamour-bileissä talvellakin. Naisasialiitto Unionin kirjakahvila? Lostiksesta löysin myös yhden kumppaneistani, siellä saatettiin joskus istua aamuun asti. Useimmiten niihin mentiin kyllä kotibileiden jälkeen ikään kuin jatkopaikkaa hakemaan. Kun DTM tuli, se oli jotenkin niin uusi ja kiva ja toisenlainen. Myöhemminkin kun se muutti (Annankadulta Iso-Roballe ja sitten Manskulle) tai siellä remontoitiin ja jotenkin kohotettiin ilmettä, se oli aina tapaus.

2000-luvun alussa olin sateenkaariperheinen mamma itäisessä lähiössä ja stadin ravintolaelämä oli varsinkin mentaalisesti kaukana. Erottajalla avattiin joku uusi fiinimpi paikka, siellä käytiin joskus kollegojen ja kansainvälisten vieraiden kanssa. Kun sitten erosin lapseni toisesta äidistä ja ravintolaelämästä tuli taas hetkeksi tutumpaa. Silloin suuntasin useimmiten Punavuoreen DTMeen, mieluiten yksin. Sen suuri discosali toi mieleen muinaisen Berliinin, ja sen kahvilapuolella saattoi hyvin istuskella itsekseenkin.

Tunnelma oli 1980-luvusta muuttunut kyllä hyvään suuntaan. Paljon kepeitä, iloisia, kauniita nuoria ihmisiä, tanssia, kuplia. Vuosikymmenten ero oli kuin kaljan ja kuohuviinin välinen ero! Hauskaa oli sekin, kun siellä yläkerrassa oli naisille erilaista ohjelmaa, performansseja, musiikkia, pukeutumista. Ja olihan siellä tietysti se pussailemisen ja pettingin mahdollistava takahuone, tosin aina enemmän miesten kuin naisten käytössä. Ja Bottalla alettiin pitää burleski-bileitä ja Kamppiin Forumin luo tuli taas uusi mesta (mikä?). Ja sitten tuli aika, jolloin Tavastiallakin oli suuria homobileitä.

Olin myös Mummolaakson ensimmäisissä tansseissa Pasilan rauhanasemalla, ehkä 1990-luvun alkupuolella. Toisinaan kävin kyllä myöhemminkin Laulumiehissä tai ravintolalaiva Väiskissä Mummolaakson bileissä, mutta siihen touhuun en oikein edelleenkään, iästäni huolimatta, identifioidu. Se on musiikiltaan ja tunnelmaltaan kuitenkin ihan liian too something else.

Monet tärkeät homoravintolamuistoni ovat kyllä ulkomailta, varmaan siksikin että sekä itse että varsinkin jotkut kumppaneistani ovat juhlineet gaybaareissa vapautuneemmin muissa kuin kotikaupungin öissä, koska työ, asema, suku, kaikki se, millä varsinkin nuorempana oli erilaisia ja suuriakin merkityksiä. Ja olihan ne paikatkin toki monissa kaupungeissa erilaisia, oli yhtä lailla ruokaravintolaa kuin kirjakahvilaa, discoa kuin tanssipaikkoja vanhemman iskelmämusiikin ystäville.

Olen tutustunut aikoinaan varsinkin Berliinin ja Lontoon, mutta myös Tukholman, Amsterdamin, Barcelonan, Wienin, Pariisin, New Yorkin lesbo- ja homoravintoloihin ja tanssipaikkoihin. No tietysti myös Turun ja Tampereen. Näin hiljakkoin Tampereen lesbohistoriasta kertovan Tuula Juvosen väitöskirjaan pohjaavan teatteriesityksen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Se oli kyllä tunnistettava monella tavalla, vaikka en Helsinkiä pienemmillä paikkakunnilla ole aikuisiällä asunutkaan.

Onko tämä paikkojen luetteleminen neljältä vuosikymmeneltä ravintolamuisto, mitä se kertoo? Mitä siellä ravintoloissa tehtiin? No, mitä siellä nyt tehdään. Juodaan, syödään, tavataan kavereita, tutustutaan uusiin, keskustellaan, leikitään sanaleikkejä ja psykologisia pelejä, flirttaillaan, tanssitaan, kuunnellaan musiikkia, katsotaan esityksiä, yritetään tehdä vaikutus joihinkin tai kenties vältellä joitakuita muita, nähdään keitä on paikalla, tullaan nähdyksi, esiinnytään pariskuntana, performoidaan sinkkuutta, esitellään tanssitaitoa, näytetään sosiaalisia suhteita ryhmissä tanssimalla, pongataan ja bondataan, humallutaan, pussaillaan, lähdetään joskus jatkoille ja useimmiten kotiin.

En ryhdy laskemaan, paljonko olen käyttänyt 35 Helsingissä asumani vuoden aikana aikaa ja rahaa ravintoloihin. Luultavasti aivan liikaa, vaikka en ole koskaan itseäni minään todellisena barfly-tyyppinä edes pitänyt. Mutta ehkä se on useimmiten tai edes joskus ollut sen arvoista, ja tällä hetkellä voin varmaan ajatella että mulla on ollut henkisesti ja taloudellisesti siihen myös varaa.

Muita ravintolamuistoja on tietysti paljonkin, ja uusiahan syntyy koko ajan, mutta tämä oli kooste gay-henkisen/homon/lesbon Helsingin muistoista eri vuosikymmeniltä. Kuvia en nyt kyllä kuitenkaan lataa, tai kerro ravintolaseuralaisten nimiä 
-AiskaH

Kuvia