Lapsuuden leikkiympäristö

Kulosaaren Casino kuului lapsuuteni lähiympäristöön aina 1950-luvun lopulle saakka, jolloin naimisiin mentyäni muutin pois Kulosaaresta. Vaikka asuin lähellä kallioluotoa, jolla juhlava Casino seisoi, en ollut koskaan käynyt ravintolassa sisällä. Toki tiesin, että rakennus oli äitini isän, prof. Armas Lindgrenin suunnittelema, ja äidin sekä hänen sisarustensa kertomuksista muistin koko joukon Casinon historiaan liittyviä tarinoita.

Talvisin sodan aikana hiiviskelin usein jäällä Casinon saaren ympärillä ja ihmettelin hiekkasäkeistä tehdyn muurin ympäröimää, terassilla ravintolarakennuksen itäpäässä sijainnutta valonheitin- ja kuunteluasemaa. Valonheitin oli toiminnassa yleensä vain ilmahälytyksen aikana, jolloin minun piti muiden lasten tavoin pysytellä visusti pommisuojassa, mutta joskus sotilaat sytyttivät valon muulloinkin ja pyyhkäisivät valokeilallaan Kulosaaren rantoja, jolloin minäkin pääsin näkemään, kuinka laite toimi.

Sodan jälkeen, loppukesällä 1945 muutti perheemme vielä lähemmäksi Casinoa, aivan sitä vastapäätä sijaitsevaan Rantahotelliin, nykyiseen Wihuritaloon, jonka parvekkeelta voimme joka päivä seurata ravintolan liikennettä. Minulla ja muilla lähiseudun pojilla oli tapana joskus oleilla Kulosaaren rannan pysäköintipaikalla, jolla muiden leikkien ohella avasimme kaupungin taksiautoilla saapuvien ravintolavieraiden autojen ovet toivossa, että herrat antaisivat meille muutaman kolikon -- niinkuin usein tapahtuikin, varsinkin, jos saapuvat vieraat olivat ulkomaalaisia.
Syyskuussa 1945, pian muutettuamme Rantahotelliin, aloitin "ison koulun" eli Kulosaaren yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla. Isä oli matkoilla, mutta me muut, äiti, sisareni ja minä, halusimme juhlia tapausta jotenkin. Niinpä menimme kolmistaan eräänä iltana Casinolle rapuja syömään. En ollut koskaan ennen syönyt ravintolassa, mutta en muista jännittäneeni tilannetta mitenkään erityisesti, olinhan tutussa ja turvallisessa seurassa.

Muistin äidin kertoneen, että perheen muutettua Kulosaareen vuonna 1913 soudettiin veneellä joka vuosi elokuun lopulla Helsigin Kauppatorin rantaan ostamaan rapuja. Ne maksoivat siihen aikaan pennin kappale ja niitä ostettiin aina sata syöjää kohti. Rapukesteissä ei tietenkään syöty niin paljon, mutta pöytävierailta ylijääneet ravut kuorittiin keittiössä. Pyrstöt ja sakset "reksattiin" lasitölkkeihin talven varalle ja kuorista keitettiin rapuvoita sekä lientä.

En muista, paljonko ravut maksoivat 1940-luvulla, mutta sen muistan, että niitä ostettiin aina 20 kappaletta syöjää kohti, sekä lapsille että aikuisille -- ja kaikki syötiin, keittiöön ei jäänyt mitään. Myös ravintola-annos oli nykyistä isompi, muistaakseni tilasimme ravintolassakin ne kotona aina saadut 20 kappaletta jokaiselle. Kun ravut oli syöty, tuli itse ravintoloitsija, herra Volas, kysymään, mitä rapujen jälkeen haluaisimme. Jäätelöannokset tai pihvit, ne olivat hänen ehdotuksensa. Äiti tuskin ehti vilkaista kysyvästi lapsiaan, kun molemmat, sisareni ja minä, sanoimme yhteen ääneen "pihvit". Siihen aikaan, heti sodan ja pahimman pula-ajan jälkeen, oli kunnon pihvi vielä melko harvinainen ilmiö ainakin lapsiperheessä.
-Jaakko Rahola

Kuvia