Ravintolaelämää

Osa isäni Ossi Sandbäckin vielä julkaisemattomasta ”Arkea ja juhlaa” -muistelmista. Hän asuu Uudessakaupungissa.

RAVINTOLAELÄMÄÄ

Uudessakapungissa toimi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kolme ravintolaa, joissa kaupungin laivanvarustajat, kauppiaat, virkamiehet ja merenkulkijat pitivät kokouksiaan, kävivät tapaamassa tuttaviaan tai muuten vain iltaa istumassa. Sen ajan ahdasmielisemmässä maailmassa kävivät niin kutsutuissa anniskeluravintoissa vain miehet, mutta niissä järjestettyihin suurempiin arvojuhliin kutsuttiin miehet daameineen.

Salaviinan polttajat kilpailivat jatkuvasti luvallisten ravintoloiden kanssa myymällä kapakoissaan viinaa siellä juotavaksi, mutta myös poisvietäväksi. Uudellakirkollakin (Kalannissa) oli 1860-luvulla pari tunnettua salakapakkaa. Toinen Kylähiidessä ja toinen Männäisten Katan talon maalla, lähellä seurakunnan pappilaa.

ÅU:n Uudenkaupungin toimittaja lähetti lehtensä välityksellä helmikuussa 1853 terveisiä kaikille lukijoilleen Uudestakaupungista. Terveisten lähettäjän mielestä kaupunkimme alueita, niin Sorvakossa kuin Vårdbergetillä*, tulisi kunnostaa ja siistiä. Vårdbergetillä olevan Turha-paviljongin kunnostustyöt oli sentään jo aloitettu. ”Pienestä Turhasta” on kirjoittajan mielestä kesäisin edelleenkin kaunis ja hyvä näköala vilkkaaseen satamaamme ja kauniiseen saaristoomme.
* Vårdbegetin eli Vartiovuoren nimi muuttui myöhemmin Vallbergiksi. Vall tarkoittaa laidunnurmea tai -nurmikkoa, mutta myös vallia. Myöhemmin kaupunkimme suomenkielinen väestö kutsui mäkeä Vallimäeksi ja ruotsinkieliset Vallibackeniksi.

Alisenkadun länsipäässä sijaitsevalla Vallimäellä toimi ennen sinne valmistunutta komeaa uutta ravintolarakennusta pienempi huvihuone, jota asukkaamme kutsuivat TURHAKSI. Sen kerrotaan olleen kahdeksankulmaisen ja tuodun sinne Salmen kartanon läheisyydessä sijainneelta terveyslähteeltä kauppias Cederin toimesta talvikauden 1849–50 aikana. ÅU:n paikallistoimittaja kertoo syyskuun 7 päivänä 1855 ilmestyneessä lehdessään TURHASSA vietetyistä Venäjän keisarin kruunajaisjuhlallisuuksista. Lehti mainitsi kesällä vuonna 1863 ilmestyneessä lehdessään silloin tässä paviljongissa tehdyistä merkittävistä kunnostustöistä. TURHA toimi myöhemmin ajoittain myös raittiusravintolana, jota piti Lifvets Våginkin* ravintoloitsijana toiminut rouva Ulrika Lindholm. Tässä TURHA-paviljongissa oli tilavaksi sanottu ravintolasali ja sen alla keittiö.
*Lifvets Vågin (Elämän aaltojen) virallinen nimi oli Kaupungin Kellari.

ODOTUS

Valmistuessaan, suosituksi sanottu, ODOTUS-niminen ravintola sijaitsi Saunasillassa, matkustajalaivalaiturin läheisyydessä, sen itäpuolella. Uudenkaupungin historian mukaan sen ikä anniskeluravintolana jäi kovin lyhyeksi, vain runsaaksi kymmeneksi vuodeksi. Sen rakennutti vuonna 1875 kaupungin apteekkari Ernst Gottlieb Sipelius, joka teki siitä miesväelle houkuttelevan paikan palkkaamalla sinne, heti sen saatua anniskeluoikeudet, nuoria kauniita neitosia tarjoilijattariksi. Kerran nämä tarjoilijaneitoset eivät tienneet miten he onnistuisivat häätämään siellä vielä sulkemisaikaan istuneet kaksi merikapteenia, joille oli jäänyt ”ryyppy päälle”. Toinen istuja tunnusti lopulta, että syynä haluttomuuteeni lähteä kotiin on vaimoni häijyys. Ajatelkaa nyt, että ”mennessämme naimisiin rakastin kaunista vaimoani niin, että olin jopa valmis syömään hänet ja viime aikoina minua on kaduttanut, etten tehnyt sitä”.

ODOTUKSESSA käyvien herrojen rouvat eivät pitäneet siitä, että heidän miehensä tekivät kävelyretkiä satamaan, jossa he poikkesivat tällaiseen naisten hoidossa olevaan ravintolaan ja rouvat saivat aikaan sen, että sen anniskeluoikeuksia ei uusittu enää vuonna 1887. ODOTUKSEN suosion laskuun vaikutti myös 1800-luvun lopulla toimintansa sen läheisyydessä aloittanut Zachariassenin saha, jonka laajeneva toiminta rikkoi pahasti sikäläisen kauniin ranta- ja merimaiseman. ODOTUKSEN tiloissa toimi sen jälkeen kahvila. Mutta se toimi myös niin kutsuttuna tilausravintolana. Siellä vietettiin vielä 1920-luvulla Varvinmäellä rakennettujen Malénin laivojen vesillelaskujuhlia.

J. A. Malénin laivojen valmistumisaikaan ODOTUKSEN rakennuksessa toimi Gösta Grönlundin pitämä kahvila vuodesta 1919 vuoteen 1924 asti. Vuonna 1926 raastuvanoikeus vaati tämän huonokuntoiseksi menneen ravintolarakennuksen purkua. Sen silloinen omistaja Viktor Tammi ei kuitenkaan toteuttanut vaatimusta. Rakennuksen purku tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin. Purkupaikan läheisyyteen rakennettiin 1930-luvlla Lauri Saaren ja kumppaneiden omistama kiviveistämö sekä aivan rantaan tekstiilitehdas KUDE OY.

Apteekkari Ernst Gottlie Sipelius tuli kaupunkimme apteekkariksi vuonna 1873. Hän sairastui vakavasti ja luopui apteekista ja ravintolastaan ja muutti Helsinkiin vuonna 1888. Hän kuoli saamaansa vakavan taudin murtamana Tapaninpäivänä vuonna 1889.

ILTATÄHTI

Vuonna 1878 kaupungissamme vieraillut sanomalehti Östra Finland'in toimittaja oli huomannut vanhan kirkkomme länsipuolella Vallimäellä sijatsevan keilaradan paviljonkeineen olevan alennustilassa ja kirjoitti lehteensä maininnan siitä. Tämä mäki oli tasoitettu kauniiksi, yleiseksi kävelypaikaksi ja siellä ollut tuulimylly purettu jo 1840-luvulla. Samaan aikaan sinne oli rakennettu kahdeksankulmainen ILTATÄHTI-niminen ravintola.

Kaupunkilaiset ihastuivat tähän kaupunkimme länsipään upeaan puistoon. Seuraava kaupunkilaisten ihastuksen kohde löytyi kaupunkimme itäpäästä. Niinpä sinne Ruokolanjärven eteläpuolelle sijaitsevalle Pränninmäelle päätettiin tehdä 1860-luvulla puisto. Raivaajat onnistuivat työssään hyvin. Tämä kaikkien mielestä kauniiksi osoittautunut puisto sai myös ympärilleen kauniin aidan ja töitten valmistuttua kaupunkilaisilta suuret kiitokset. Myöhemmin tämä puisto nimettiin Itäpuistoksi.

VALLILA

Kaupunkimme 1870-luvun varakkaat monitoimimiehet Erik Johan Savón, Robert Hartman ja Georg Grönholm perustivat vuonna 1876 yhtiön nimeltään Vallbergs Aktiebolag. Yhtiön tarkoituksena oli rakentaa Vallimäelle edustava ravintolarakennus, jossa kaupunkilaiset voisivat viettää arvokkaiksi suunniteltuja juhliaan. Valtuusto myönsi 13.12.1876 antamallaan päätöksellä heille tontin ravintolaa varten 50 vuodeksi.

Uudenkaupungin maistraatti hyväksyi vasta perustetun yhtiön esittämät rakennuspiirustukset vuonna 1877. Sanomia Turusta lehden paikallistoimittaja kertoo vuonna 1880 kesäkuun 12 päivän numerossa, että ravintolan rakennustyöt oli saatu lopultakin alkuun. Sitä ennen oli kuitenkin purettu sen alta pieni ”kesäaikainen *Iltatähti-niminen” hyvin suosittu huvihuone, jossa oli ollut myös tarjoilua. Sen ajan oloissa mahtavan tuntuinen, upeaksi kiitetty ravintolarakennus valmistui lopulta hyvin nopeasti. Se oli valmis jo vuoden 1880 lopulla. Tämä ravintola sai nimen WALHALLA, joka muuttui kansan suussa VALLILAKSI. Valmistumisensa jälkeen se oli kaupunkilaisten suurempien ja juhlavampien tilaisuuksien pitopaikka. Siellä esitettiin jopa näytelmiä, joissa kunnostautuivat erityisesti kaupungissamme asuneet tanskalaiset lennätinvirkamiehet ja heidän perheensä. VALLILAN ravintolayhtiön ensimmäisenä toimitusjohtajana toimi kelloseppä Evert Viktor Heerman ja ravintolan esimiehenä Henry Lundberg. Vuonna 1887 VALLILAN ravintoloitsijana toimi merimiehenleski Amalia Sillström, joka oli saanut läänimme kuvernööriltä ja Uudenkaupungin maistraatilta luvan toimia ravintoloitsijana yhden vuoden ajan.
* Turhan nimi oli muutettu Iltatähdeksi.

Maamme arvostettuihin taiteilijoihin kuulunut uusikaupunkilaissyntyinen taidemaalari Arvid Liljelund (1844 – 1896) oli päättänyt tulla kotikaupunkiinsa juhlistamaan Vallilassa 1880-luvun loppupuolella avattua hänen töistään koostuvaa näyttelyä. Siellä oli esillä monia hänen vanhempia töitään, mutta myös suuria uutuuksia, joista mainittavin oli suurenpuoleinen ”sekaiseksi vyyhdeksi” ristitty teos, jonka hinta oli 1200 markkaa. Sisäänpääsymaksu tilaisuuteen oli 50 penniä. Taiteilija lahjoitti kertyneet sisäänpääsymaksut piirustuspalkinnoksi Uudenkaupungin sunnuntaikoulun oppilaille.

Tavallinen kansakin sai VALLILAN ravintolarakennuksen alakertaan oman ravintolansa, jonka kaupunkilaiset nimesivät hyvin pian ”roistolaksi”. Se suljettiin parisenkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1903 yleisen mielipiteen pakottamana.

VALLILAN ravintolaan tuli 1880-luvun alkuvuisina hyvin pukeutunut, arvokkaasti käyttäytyvä vieraspaikkakuntalainen herrasmies tarkoituksenaan syödä päivällinen. Hän aloitti syömisensä alkupaloilla, sitten tuli vuoroon lämmin- ja lopulta jälkiruoka kaikkine eri ruoille sopivine juomineen. Kun lähdön hetki koitti toi edeskäypä hänelle laskun, jonka saatuaan asiakas sanoi, ettei hänellä ollut rahaa. Siitäkös edeskäypä riemastui. Hän moitti kaikkien asiakkaiden kuullen kovaäänisesti ja solvaavaan sävyyn tätä asiakastaan. Moiteryöpyn loputtua asiakas otti hymyillen povitaskustaan pullean lompakon ja maksoi suurelle setelillä vain muutamaan markkaan nousseen laskun antaen punastelevalle ja häpeilevälle edeskäyvälle jopa juomarahan ja lähetti lopuksi keittiöväelle kiitosterveiset maukkaasta ruoasta.

Kaupunkimme oman murrekirjailijan everstiluutnantti Erkki Saarwan (1893 – 1967) kirjoissa eivät hänen kertomustensa henkilöt juurikaan vietä aikaansa ravintoloissa vaikkeivät syljekään lasiin. Mutta Saarwan ”muinasessa” TRANK PAPP kerrotaan kuitenkin poikamiespastorista, joka poikkesi silloin tällöin Vallimäen ravintolaan viettämään iloisia iltoja. Saarwa kertoo ”et kerra pastor ol istun launtaiehto pormestarin kans Vallimäes”, ja niin siinä sitten kävi, että pienikokoinen pastori ei päässyt omin voimin sieltä kotiin, ”vaa julmetu suur ja vahv pormestar siappas papi kraiveleist kii ja heit häne selkkähäs ja kanno kotti”. Kadulla tapauksen todistajaksi joutuneille prännvahdeille (palovartijoille) pormestari selitti ”kattoka ny vaa senki syntsäki, ny näet, et laki o vahvemp ku evankeliumi, kosk mää evankeliumi seljäsän kanna”.


KAUPUNGIN KELLARI

Viihtyisin ja suosituin kaupunkimme ravintoloista oli KAUPUNGIN KELLARI, joka tunnettiin kaupunkilaisten keskuudessa kutsumanimellä LIFVETS VÅG (elämän aallot). Se toimi vuodet 1866 – 1918. Tämä yritys sijaitsi Rauhankadulla torin laidalla. Ravintoloitsijana toimi ensin kauppias Julius Lindholm* ja hänen jälkeensä hänen leskensä Ulrica o.s. Nordman ravintolan lopettamiseen asti. Kauppias Lindholm ja hänen puolisonsa Ulrica olivat Carl Gustaf Sandbäckin ja Maria Finckenbergin 3.9.1858 syntyneen pojan Axel Michaelin kummeja.
* C.G. Sandbäckilla ja Julius Lindholmilla oli hyvän ystävyyden lisäksi yhteistä liiketoimintaakin. He omistivat kuunari ELISABETHIN, jonka englantilaiset tuhosivat Krimin sodan aikana vuonna 1855 Uudenkaupungin Pitkäluodon suojasatamassa.

Ulrica Lindholm luopui kyytiaseman (kestikievarin) pidosta huhtikuun 1 päivänä vuonna 1891, jolloin siitä otti huolehtiakseen tupakkatehtaan mestarin tytär Amanda Lindstedt. Viimeinen kyyditysvelvollisuuden hoitaja Uudessakaupungissa oli satulaseppä Karl Albert Alpini, jonka myymälä, talli, matkustajakoti ALPPILA ja kestikievari sijaitsivat Alisen- ja Myllykadun kulmassa.

Kirjailija Frans Markus Karrakosken (sukunimi aik. Johansson 28.3.1888 – 26.11.1968) teoksen MERI TULEE MAALLE henkilöt viettivät usein iltojaan LIFVETS VÅGISSA. Sinne meni priki MINERVAN kapteeni ”Maisu” Lindfors aluksensa läksiäistansseista jatkoille. Ja siellä iltaa istuneelle laivanvarustaja konsuli Nylundille tuotiin parkkilaiva USKOa koskeva sähkösanoma. Sen vieraskielistä sisältöä hän, eikä kukaan hänen seuralaisistaan, ymmärtänyt. He päätyivät kuitenkin myönteisessä hengessä sellaiseen tulkintaan, että USKO oli saapunut onnellisesti määräsatamaansa ja sitähän pitää juhlia. Myöhemmin samana iltana LIFVETS VÅGIIN tulleelta kielitaitoiselta ravintolan kanta-asiakkaalta Fretu-maisterilta tiedusteltiin varmistusta sähkösanoman sisällöstä. Tutustuttuaan sanomaan Fretu ilmoitti kielen olevan ranskaa, ja sanoi sen sisältävän erittäin ikävän tiedon, eli ilmoituksen USKON täydellisestä haaksirikosta miehistöineen päivineen. Juhlijat tyrmistyivät eivätkä voineet muuta kuin jatkaa hyvään alkuun päässeitä juhlia, mutta nyt surullisissa tunnelmissa vietettävää USKON ja sen miehistön muistojuhlaa.

Professori Hjalmar Nordling (paremmin tunnettu murrekirjailija Nortamona) sijoittaa tunnepitoisessa jaarituksessaan KO MNÄÄ OLI UUDESKAUPUNGIS JOULU VIÄTTÄMÄS parkkilaiva LANDTDAGENIN perilletulojuhlan ja hautajaiset uusikaupunilaiseen ”drahtööriin”, joka ei ollut LIFVETS VÅG, mutta varmaankin Julius Lindholmin ennen LIFVETS VÅG'ia omistama ravintola. Sama, jossa kaupunkilaiset tarjosivat Uudenkaupungin uuden kirkon vihkiäisiä 6.1.1864 viettäville toimitusmiehille ja papistolle juhlapäivällisen.

Tämä Nortamon jaarituksen ketojaminä oli tullut Raumalta joulun viettoon sukulaistensa luokse Uuteenkaupunkiin ja joutui sukulaisensa kanssa iltapäiväkävelyn päätteesi mukaan näihin LANDTDAGENIN juhliin, jotka kertojaminän mielestä olivat juhlallisen komeat ja harvinaisen pitkät. Ne kun kestivät Tapanin päivästä uudenvuoden aatonaattoon. Nortamo päättää jaarituksensa raumalaisten taholta tulevaan harvinaiseen ja kauniiseen kiitokseen: ”Ne uudenkaupunkilaise kunnjamborvri ne ova äijätä ne”.

Kumpikin kirjailija, Karrakoski ja Nortamo, ovat dramatisoineet kertomustensa juhlinnat sähkösanomien saapumiseen. Karrakoski ei mainitse kirjassaan ajankohtaa, mutta Nortamo mainitsee vuoden 1863, joka on parkkilaiva LANDTDAGENIN valmistumis- ja haaksirikkovuosi. Uusikaupunki sai lennättimen vasta lokakuussa vuonna 1866, joten tieto haaksirikosta on tullut kaupunkiimme kirjeitse.

Parkkilaiva LANDTDAGEN oli vuoteen 1863 mennessä suurin Uudessakaupungissa rakennettu alus, vetoisuudeltaan 304 lästiä. Aluksen päävarustaja oli uusikaupunkilainen Uudenkirkon (Kalannin) Kylähiidessä syntynyt Johan Frans Oskar Hartman (1824 – 1875).

Kaupunkimme ravintoloilla oli kulta-ajat sekä talvi- että syysmarkkinoiden aikana. Kaupunkimme raittiusintoilijat eivät kuitenkaan pitäneet markkinoiden aikana täällä vietetystä kevytmielisestä elämästä ja toivat sanomalehtien palstoilla tapahtuneen ja tyytymättömyytensä kaikkien tietoon.

Tässä tekemäni lyhennetty suomennos ÅU:n Uudenkaupungin paikallistoimittajan lehteensä vuonna 1866 lähettämästä kaupunkimme tunnetuimpia juhlijoita kritisoivasta runosta:

Kolme herraa vietti ”Elämän Aalloilla”* iltaa
Ottaen kostukkeeksi elämän eliksiiriä liikaa yöllä

Pienkaupungin raaatimies, maakuntakanslisti
ja paksu kauppamies, kaikki henkilökohtaisesti yöllä

Jo valjasti kauppamies innoissaan ravuriaan
Heidän uimahuoneen** sillalle piti mennä tanssimaan yöllä

Siellä nämä alastomat äijät kuutamon loisteessa
Pyörähtelivät sillalla tanssin rytkeessä yöllä

Laineilla uivat he aallottaren tavoin
Ja joukon jatkona sukelteli raatimies samoin yöllä

Häpeään joutuneet herrat hiipivät nyt kaupungissa salaa
Kun tapahtumalle nauravat raati ja piru olan takaa päivällä
* Elämän Aallot on yhtä kuin ravintola Lifvets Våg
** Entinen uimahuone sijaitsi satamassa Odotus-nimisen ravintolan läheisyydessä

Monet laulutaitoiset seurueet tekivät iltojensa edistyessä itse uusia sanoituksia tai muuntelivat vanhoja, joita laulun tekohetkellä sattuneet tapahtumat ja kommellukset saattoivat ryydittää.

LIFVETS VÅGISSA aloitettiin eräs hilpeäksi muodostunut ilta seuraavalla isoisäni merikapteeni Oskar Fredrik Sandbäckin muistiin kirjoittamalla värssyllä

Ny, ku taas träfätä,
Nii käre yhtene kläpätä,
Ja ruveta koht freistama,
Kuka ensmätteks ruppe veissama,
Skool vaa ja klupsis,
Pohjaha astik et muksis.

Ja seuraavat värssyt tämän ”kosteaksi” muodostuneen illan päätteeksi:

Tämä olkko viimäne ilo aihe,
Ete kellekä tulis suru vaihe,
Ei matkal kotti, eikä myäskä siäl,
Niinko usse tapattu meilläki viäl.

Me ole kulkenu mont kertta,
Pois täst paekast ilma vertta,
Tääl moni on karottan hattuski,
Ja toisilt o näkyny kalsonki.

Ny ku me mene, nii Hiltu vinkka,
Iitu naora ja Miltu nikka,
Heil me pysty viäl vastama,
Et tulla toistekki kastama.

LIFVETS VÅT toimi Ulrika Lindholmin hoidossa kestikievarina ja raittiusravintolana vuoteen 1891 asti, mutta hän omisti sen vuoteen 1918 asti. Alkoholin tarjoilun hän oli lopettanut ravintolassaan jo 1880-luvun lopulla.

Eräs miesseurue oli päätynyt päiväkävelynsä päätteeksi kaupunkimme kauppatorin laidalla sijaitsevaan trahtööri Lifvets Vågiin. Seurueen istuuduttua pöytään eräs sen jäsenistä kysyi mikähän tänne pistäytymisellemme oli tällä kerralla syynä. Saatuaan ensimmäiset lasilliset sisäänsä ja toiset eteensä he päätyivät sellaiseen tulokseen, että syyksi kelpaisi oikestaan mikä vaan. Tässä heidän sinä iltana muistiin merkitsemänsä syyt:
kun on nälkä
kun mukana on hyviä ystäviä ja hauskaa seuraa
kun kylmyys jäytää luita ja ytimiä
kun on liian kuuma
kun on kevättä ilmassa ja iloinen mieli
kun ehdottajalla on vatsavaivoja
kun suru on voimakkaimmillaan
kun tarvitaan lisävoimia
kun työnteko ei maistu
kun uni ei ota iltaisin tullakseen
kun on riitaisa vaimo
kun ystävät ovat hylänneet
kun on pakottava tarve purkaa suruaan
kun on tullut tehtyä hyviä kauppoja ja
kun kaveri on luvannut maksaa laskun

Valpurinpäivä oli siihen aikaan kevään ensimmäinen suuri ja tärkeä ulkoilmajuhla. Vuoden 1884 vappuna järjestettiin kaupungissamme torvisoittokonsertti Wasaborgin* puistossa. Tämän tilaisuuden jälkeen lähti moni uusissa, juhlavissa, kevätvaatteissaan kävelylle satamaan nauttimaan simaa ravintola ODOTUKSEEN, joka avasi ovensa jäitten lähdön aikaan, siis silloin, kun ensimmäiset matkustajalaivat sapuivat satamaamme Turusta.
* Wasaborgin puiston nykyinen nimi on Rauhanpuisto

Toimipa kaupungissamme sentään eräs saaristoravintolakin. Vuonna 1884 perustettu Uudenkaupungin Purjehdusseura oli saanut Pietarinkarin rakenteilla olleen paviljonkinsa vuoden 1896 kesään mennessä siihen kuntoon, että siellä oli jo vaatimaton ruokailutila ja keittiö, jossa voitiin valmistaa ruokaa. Anniskeluoikeudet paviljonki sai vuotta myöhemmin, eli kesäksi 1897.

Epävirallisia purjehduskilpailuja järjestettiin lähivesillämme toki paljon ennen kuin edellä mainittu seura perustettiin. Kaupungissamme nuoruutensa viettänyt Suomen talvimerenkulun ”uranuurtaja ja isä” merikapteeni Carl Johan Korsman oli tullut kaupunkiimme heinäkuun lopulla vuonna 1868 maineikkaalla purjeveneellään, jonka kaupunkimme silloiset purjehtijat ristivät ”LEVIATHANIKSI” eli vanhan testamentin merihirviöksi. Kapteeni Korsmanin kilpahaasteeseen vastasi usea kaupunkilaisemme. Kilpailu päättyi Korsmanin osalta vähän nolosti, sillä kolme paikkakuntamme silloista purjehtijaa olivat maalissa ennen hänen venettään. Asiasta kirjoittanut ÅU:n kirjeenvaihtaja kutsui näitä voittajaveneitä ”tavallisiksi satamaravureiksi”. Merikapteeni Korsman kävi usein kaupungissamme tapaamassa vanhempiaan, sukulaisiaan ja ystäviään. Hänen isänsä toimi ennen Uuteenkaupunkiin tuloaan Pyhämaan seurakunnan kappalaisena.
-Ossi Sandbäck, kirj. puhtaaksi Eva Sandbäck, 04.06.2016

Kuvia